Molempia tapauksia seurasi myös sosiaalisen median pullistelevat kannanotot. Louhimiestä koskevat puheet laajenivat miehen alistamiseen naista kohtaan, valta-aseman väärinkäyttöön, johtamisongelmaan, tasa-arvokysymyksiin ja seksuaaliseen väkivaltaan. Sillanpäätä ohjattiin hoitoon, kauhisteltiin savuavaa ihmisrauniota.
Molemmat miehet ovat tehneet väärin. He ovat sählänneet. Heidän suurin tuomio on kestää itseään.
Heidän tekonsa on tuotu meidän eteen. Saamme olla Colosseum, Rooman aikainen amfiteatteri, jossa järjestämme verisiä gladiaattoritaisteluita ja metsästysnäytöksiä. Voimme päättää, ovatko nämä ihmiset hyviä vai pahoja, saavatko he elää vai kuolla.
Kukaan vaan ei enää muista kysyä, millä kannuksilla me ihmisiä tuomitsemme. Istumme omassa erinomaisuudessamme, juovumme omassa kuplassa, jossa oma elämä näyttäytyy puhtoisena. Tuomitsemme ihmisiä – vaikka oman elämämme paljastumisen haavat – seuraavat jokaista hetkeämme. Kivitämme ihmistä, jonka peilikuvasta näkyy oma kuva.
Missä kohtaa ihmisten armo, loputtoman keskeneräisyyden sietäminen, voittaa hurskastelevan joukkopsykoosin? Missä kohtaa voimme keskustella siitä, mitä Louhimiehen haavoittavat naiset sanovat? Missä kohtaa keskustelemme inhimillisyydestä, totuudesta ja taiteesta? Missä kohtaa puhumme kohtuullisuudesta?
Me emme keskustele. Me huudamme toisten ohi. Olemme rikkinäisten ihmisten kerho, jossa projisoimme omaa häpeää. Me tarvitsemme joukkoteloituksia kestääksemme itseämme.
Pasi Kivisaari
kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)
