Hyvät keskustalaiset, vastuunkantajat, ystävät!
Minun Suomeni on tähtitaivaan alla.
Se on metsässä puut, taivaalla kuu – yllä hankien.
Näin totesi taiteilija Lauri Tähkä.
Minun Suomeni on mumma ja paappa, äiti ja isä, puoliso ja lapset, ehkä joskus lastenlapset.
Minun Suomeni on elinvoimainen, omavarainen, kokonainen.
Voisiko se olla meidän Suomi?
Keskustan Suomi?
Tässä minä olen. Käytettävissänne.
Olen isä, aviomies, kansanedustaja, eteläpohjalainen rehtori. Viime vuosituhannella minua olisi ammattini puolesta sanottu kansankynttiläksi. Me keskustalaiset, me kaikki, mehän olemme kansankynttilöitä, valon näyttäjiä, toivon tuojia, suunnannäyttäjiä ja kehityksen varmistajia.
Kun toimin kaksikymmentä vuotta opettajana ja rehtorina, näin kuinka hyvä maa meillä on. Huomasin myös, että yhteiskuntamme on keskeneräinen. Haluan sen olevan enemmän ihmistä kohti askeltava. Kaiken kattava kauneus – kaiken olemassaolon tarkoitus – on ihmisyys. Taito kohdata, kävellä vastaan, katsoa silmiin.
Uskon, että mitä syvempi on kansalaisten sydämen sivistys, sitä inhimillisempi on yhteiskunta. Sivistyksen puolesta puhuminen ei kuulu vain talouden nousukauden asialistalle.
Sivistys ja ihmisyyden kehitystarve on kaiken yhteiskunnallisen uudistuksen pohjana, sanoi jo Santeri Alkio. Tällä raivatulla polulla kelpaa keskustan edelleen kulkea.
Galluppien käyrät eivät saa viedä meiltä itseluottamusta, uskoa tulevaisuuteen. Tärkeimmät arvomme eivät katkea kannatuksen alamäkiin. Keskustan järkeä, oikeudenmukaisuutta ja kohtuullisuutta tarvitaan. Meitä kaikkia tarvitaan.
Tässä olen. Käytettävissänne.
Minusta saatte keskustan puheenjohtajistoon ihmisen, jolle koulutus ja kasvatus ovat pala jokapäiväistä elämää. Saatte joukkuepelaajan, joka antaa maalisyötön puolueen menestyksen varmistamiseksi. Saatte innostajan, joka sanoo: Minun Suomeni on kaunein päällä maan.
Tässä olen. Pyydän luottamustanne.
Puhe ennen varapuheenjohtajien valintaa Oulun puoluekokouksessa 5.9.2020
