Elokuu. Koulut alkavat ja perheissä palataan arjen päiväjärjestykseen. Monet vanhemmat pitävät sitä hyvänä asiana. Öitään kukkuva ja puolilta päiviltä heräävä teini on välillä rasittava näky, eivätkä vanhempien omatkaan sisäiset kellot kilkata virka-aikaa. Vanhempien palatessa töihin, myös päiväkoteihin kannellaan puolihorteessa olevia lapsia, joilla on kesäkello päällä.
Sellaista se kesä on, ei siinä mitään pahaa ole. Ei aina tarvitse olla särmää elämää.
Olen töiden puolesta 20 vuoden ajan availlut koulujen ovia, mutta kansanedustajatyön myötä sen tekevät muut. Tehtäväni on ollut mitä arvokkain. Päiväkodeissa ja kouluissa ollaan tekemisissä kenties suurimman ihmiskunnan tavoitteen kanssa. Siellä vaalitaan ihmisen kasvua ihmiseksi.
Päiväkoteihin ja kouluihin saapuu jokaisen äidin ja isän ainutkertainen lapsi. Sekä varhaiskasvatuksen, peruskoulutuksen että toisen asteen puolella on pitkään menty ajatuksella, että lapsen ja nuoren kasvatus- ja koulutuspolku pitää olla yksilöllisesti rakennettua. Se on tarkoittanut sitä, että opettajat rustaavat henkilökohtaisia oppimis- ja kasvatusuunnitelmia, jossa jokaisen yksilölliset piirteet ja tukitoimet tulevat huomioiduksi. Lähtökohta on vähintään haastava. Esimerkiksi 20 oppilaan ryhmässä kaikkia pitäisi opettaa eri tavoin.
Näin ei todellisuudessa käy. Päiväkodeissa ja kouluissa suurimman huomion saavat vain aniharvat. Opettajien ja kasvattajien ajan vievät ne, jotka huutavat kovimmin. Näitä ovat esimerkiksi riittävästi perkelettä toisteleva lapsi tai sietämättömästi häiritsevä nuori. Opettajat rakentavat heille yksilölliset polut, tien kauniiseen inkluusioon, niitylle muiden kanssa. Muiden lasten ja nuorten yksilöllisyyttä ei kysy kukaan. Sen tytön tai pojan, jolla näyttäisi kaikki olevan ok. Sen, joka laskee ihan hyvin matikkaa tai muistaa käydä koulua. He pyörivät järjestelmässä, jossa mennään muiden ehdoilla. He pyörivät järjestelmässä, jossa heidän yksilöllisyydelle ei ole aikaa. He katsovat näytelmää, jossa heillä ei ole roolia.
Yksilöllisyyden valikoiva korostaminen on käytännössä johtanut suomalaisen kasvatus- ja koulutusjärjestelmän suurimpaan ongelmaan. Sen ongelman nimi on epätasa-arvoisuus. Yksilöllisyydestä on tullut mantra, joka on tehnyt väärästä oikean ja yksilöstä yhteisön kuninkaan.
Suomalaisen kasvatus- ja koulutusjärjestelmän pitää taata kaikille oikeus oppimiseen ja kasvuun. Tällä hetkellä se ei sitä ole. Valta on huutajilla, jotka vievät huomion. Alan henkilökunta uhraa heille aikansa, muut hiihtävät perässä. Sen hintana on ollut myös opettajien uupuminen, josta on tullut valitettava ilmiö. Samoin esimerkiksi luokanopettajakoulutuksen hakijamäärät ovat puolittuneet kuudessa vuodessa.
Kasvatus- ja opetusalalla tapahtuu myös paljon kaunista. Sen takaavat taitavat ruohonjuuritason toimijat. Heidän ansioitaan on pitkään ollut se, että eturintama pitää. He näkevät hiljaisen Maijan ja pelokkaan Matin. He repivät selkänahastaan aikaa niille, jotka eivät sitä osaa pyytää. He sopeutuvat jatkuviin opetussuunnitelmamuutoksiin, joita yhteiskunta heille tuputtaa.
Lopetetaan siis vouhotus jokaisen oikeudesta tallata omia latujaan. Elämä ei ole yhden ihmisen show.
Pasi Kivisaari
Kansanedustaja (kesk)
Seinäjoki
julkaistu Ilkassa 3.8.2019
