Pisa-tulosten jälkeen Suomessa alkaa tuttu näytelmä. Parissa päivässä löytyy melkoinen joukko ihmisiä, jotka tietävät täsmälleen, mikä koulussa on pielessä ja miten se korjataan. Yksi syyttää inkluusiota, toinen digilaitteita, kolmas opetussuunnitelmaa ja neljäs rahapulaa.
Pitkään peruskoulun rehtorina toimineena sanoisin: malttia diagnoosiin, mutta ei silmien sulkemista.
Tuloksissa on viesti. Suomalaisten osaaminen on laskenut pitkään. Lukutaito heikkenee ja matematiikassa lähes kolmannes nuorista jää perustason alle. Silti Suomi on kaikilla kolmella alueella OECD-maiden keskiarvon yläpuolella ja luonnontieteissä Pohjoismaiden kärkeä. Peruskoulu ei ole siis romahtanut. Mutta suunta on väärä.
On hyvä huomata, että osaaminen on heikentynyt voimakkaasti myös hyväosaisten perheiden lapsilla. Siksi ongelmaa ei voi selittää vain syrjäytymisellä, maahanmuutolla tai joidenkin koulujen vaikeuksilla. Jotakin laajempaa on tapahtunut lasten ja nuorten suhteessa oppimiseen.
Siitä kertoo toinenkin luku. Vain 41 prosenttia suomalaisnuorista kertoo lisäävänsä yrittämistä, kun tehtävä muuttuu vaikeaksi. OECD-maissa osuus on 60 prosenttia.
Tässä kohtaa alamme olla ongelman ytimessä.
Oppiminen on aika armotonta puuhaa. Se vaatii keskittymistä, toistoa, muistamista, epäonnistumista ja uudelleen yrittämistä. Kaiken ei kuulu onnistua ensimmäisellä kerralla eikä kaiken tarvitse olla hauskaa. Maailma ympärillä taas on rakennettu poistamaan odottaminen ja tarjoamaan seuraavan ärsykkeen sekunnissa. Koulu ei voi voittaa tätä kilpailua matkimalla sitä.
Siksi koulussa pitää uskaltaa tehdä vähemmän, mutta kunnolla. Lukea kokonaisia tekstejä ja kirjoja. Kirjoittaa. Laskea. Harjoitella perustaitoja niin kauan, että ne todella osataan. Digitaalisuus ja tekoäly kuuluvat kouluun, mutta rengeiksi, eivät isänniksi.
Toinen iso kysymys on osaamisen valtava kirjo saman koulun ja jopa saman luokan sisällä. Opettajan pitäisi samalla tunnilla auttaa perustaitojen kanssa kamppailevaa ja haastaa oppilasta, joka kulkee osaamisessaan vuosia edellä. Siihen eivät riitä puheet yksilöllisestä oppimisesta. Tarvitaan toimivaa tukea, riittävästi aikuisia ja opettajalle mahdollisuus opettaa.
Ja meidän aikuisten pitää uskaltaa vaatia. Vaatiminen ei ole välittämisen vastakohta. Lapsi tarvitsee tukea, mutta myös kokemuksen siitä, ettei vaikean asian edessä vaihdeta heti helpompaan. Jos poistamme lasten tieltä jokaisen vastuksen, poistamme samalla mahdollisuuden huomata, että vaikeastakin voi selvitä.
Kaikki ei silti ole synkkää. Kolme neljästä suomalaisnuoresta pitää itseään uteliaana ja 77 prosenttia uskoo, että omaa älykkyyttä voi kehittää työllä, yrittämisellä ja palautteella. Siinä on paljon, minkä varaan rakentaa.
Pisa ei mittaa ystävyyttä, vastuuntuntoa, luovuutta tai käytöstapoja. Se ei mittaa koko koulua eikä koko lasta. Mutta se mittaa asioita, joita meillä ei ole varaa ohittaa.
Peruskoulu ei tarvitse paniikkia eikä jälleen yhtä suurta remonttia. Se tarvitsee perustaitoja, työrauhaa, sopivaa vaatimista ja aikaa oppia.
Peruskoulu ei ole rikki. Mutta sen suuntaa on korjattava. Ja se on täysin tehtävissä.
Pasi Kivisaari
rehtori
Seinäjoki
(Kirjoitus julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 11.9.2026)
