Jossain vaiheessa aikuiset katosivat.
Ei fyysisesti. Kyllä meitä edelleen näkyy kauppojen kassoilla, vanhempainilloissa, kaupunginvaltuustoissa ja työpaikkojen kahvihuoneissa. Mutta jotakin olennaista hävisi. Selkäranka. Suunta. Rohkeus olla aikuinen.
Nyt aikuisuus näyttää usein siltä, että yritämme epätoivoisesti olla kaikkea muuta kuin aikuisia. Haluamme olla lasten kavereita, ymmärtäviä neuvottelijoita, harmittomia ja mukaviksi kehuttuja.
Ja samaan aikaan lapset oireilevat.
Ehkä siksi, että he huutavat maailmaan jotakin, mitä emme enää uskalla antaa.
Aikuisen vastuuta.
Olemme rakentaneet kulttuurin, jossa aikuisen tärkeimmäksi tehtäväksi on tullut varmistaa, ettei kenellekään tule paha mieli. Se näkyy kodeissa, kouluissa, harrastuksissa ja koko yhteiskunnassa.
Samalla olemme rakentaneet maailman, jossa oikeuksia osataan vaatia, mutta velvollisuuksista puhutaan yhä varovaisemmin.
Lapselta kysytään nykyään lähes kaikesta. Haluatko tätä? Jaksatko tuota? Tuntuuko tämä hyvältä?
Ajatus on kaunis. Totta kai lapsia pitää kuunnella. Lapsen tunteet ovat oikeita, ajatukset arvokkaita ja jokainen lapsi ansaitsee tulla nähdyksi.
Mutta lapsi ei voi olla perheen toimitusjohtaja.
Turvallisuus syntyy siitä, että joku kantaa vastuun. Kyselemisen sijaan pitäisi käyttää käskymuotoja: nyt mennään, nyt riittää, nyt nukutaan.
Sellaisen aikuisen lähellä maailma pysyy koossa.
Sama ilmiö näkyy kouluissa.
Opettajasta tehtiin vuosien aikana enemmän ohjaaja kuin auktoriteetti. Kurinpito muuttui epäilyttäväksi. Rajat nähtiin kovuutena. Samalla opettajilta odotetaan enemmän kuin koskaan. Pitäisi opettaa, kasvattaa, ratkoa mielenterveyden haasteita, paikata kotien säröjä ja samalla varoa sanomasta mitään liian suoraan.
Ei ihme, että moni väsyy.
Kaikkea selitetään, perustellaan ja pehmustetaan. Jokaisen rajan ympärille rakennetaan pitkä keskustelu, jotta kukaan ei kokisi oloaan väärin kohdelluksi.
Elämä ei ole pelkkää pumpulia. Pettymyksiä tulee. Rajoja tulee. Epäonnistumisia tulee. Joskus tulee surua niin paljon, että henki salpautuu.
Juuri siksi lapsi tarvitsee aikuisen, joka kestää myös epämukavuuden. Aikuisen, joka ei pakene vastuuta siksi, että pelkää näyttävänsä liian tiukalta.
Tämän ajan suurin ongelma ei ole kiire, raha tai edes jatkuva teknologia.
Suurin ongelma on se, että liian moni aikuinen haluaa tulla hyväksytyksi enemmän kuin kantaa vastuuta.
Ja paradoksaalisesti juuri se tekee maailmasta turvattoman. Sillä lapset eivät lopulta etsi täydellisiä aikuisia.
Ne etsivät aikuisia, jotka uskaltavat olla aikuisia.
Pasi Kivisaari
Seinäjoen kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk.)
(Kolumni julkaistu Eparissa 27.5.2026)
