Älä kato ittees, kato taivasta.
Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaani alkaa tällä lauseella. Sanat ovat kolaripaikalle saapuneen ensihoitajan repliikki ratin takana ruhjoutuneelle ja kivuissaan vaikeroivalle ihmiselle.
Ensihoitaja sanoo sanat siksi, että ihmisen tuijottelu omiin revenneisiin raajoihin, paiskoiltaan lennähtäneisiin luihin on kauhea näky. Älä kato ittees.
Mutta lauseessa on paljon enemmän. Kato taivasta.
Tottakai tuijotamme itseämme. Näemme omat ruhjoutuneet jalkamme, emme taivasta. Keskitymme itseemme, omaan maailmaamme.
Siellä ei ole oikeasti ruhjottuja raajoja. Me emme ole joutuneet kolaripaikalle. Meillä on jalat ja taivaskin, jos sinne katsoisi.
Suurimmaksi osaksi elämme hyvää elämää.
Meidän tärkeimmät ongelmamme ovat omassa peilissämme. Olemme riippuvuuksien vankeja, itseään toistavien rutiinien rakastajia. Monet elämäntavoistamme ovat vaarallisia, saatamme kiskoa alkoholia ylärajoilla tai laiminlyödä liikkumista. Suunnittelemme ryhdistäytymistä, jota ei koskaan tule.
Osaamme myös valittaa, kun maailma ei pyöri omalla takapihalla. Menemme Twitteriin, kun haluamme ilmoittautua olemassaolostamme. Yläluokkainen kännykkänsä kanssa omassa taivaassaan.
Me olemme ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Emme pahoja, mutta monesti suloisesti hukassa.
Oikea hätä on tuolla jossain. Ihminen, jota sotilaat raiskaavat tai perheissä, jotka kyyhöttävät pommisuojissaan. Tuijottelemme heitä laiskasti, mutta myötätuntoisesti.
Ei Suomessakaan kaikki hyvin ole. Meillä on surua ja vetelehtiviä ongelmia. Meillä on ihmisiä, jotka ovat kauhuissaan, hirvittävien kipujen kanssa eläviä ja laskujensa kanssa nieleskeleviä naisia ja miehiä. Ihmisiä, jotka ovat aivan loppu.
He ovat hiljaa.
Meillä on huutavien ihmisten vääristynyt todellisuus. Selfie-sukupolvi, jotka katsovat itseään.
Heillä ei ole hätää. Heillä on taivas. Yksikään heistä, jotka julistavat kohtaloaan sosiaalisessa mediassa tai moittivat yhteiskuntaa sohvallaan, ei ole mitään hätää. Heidän katseensa on jaloissa.
Ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Sinä ja minä.
On toinen todellisuus.
Suurin suru on lapsella, jonka isä ja äiti ovat poissa. Elossa ehkä, mutta toimettomia. Suurin suru on vanhuksella, jota kukaan ei koskaan katso. Suurin suru on miehellä, joka toteaa vauhdikkaiden vuosien jälkeen, että ketään ei enää ole. Suurin suru on naisella, joka on rakkaudeton.
Mutta ei tämä niin monimutkaista ole. Elämä saattaa löytyä, kun nostaa katseen pois jaloista.
Pasi Kivisaari
kansanedustaja (kesk)
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja
julkaistu Eparissa 4.1.2023
