Omat jalat

Älä kato ittees, kato taivasta.

Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaani alkaa tällä lauseella. Sanat ovat kolaripaikalle saapuneen ensihoitajan repliikki ratin takana ruhjoutuneelle ja kivuissaan vaikeroivalle ihmiselle.

Ensihoitaja sanoo sanat siksi, että ihmisen tuijottelu omiin revenneisiin raajoihin, paiskoiltaan lennähtäneisiin luihin on kauhea näky. Älä kato ittees.

Mutta lauseessa on paljon enemmän. Kato taivasta.

Tottakai tuijotamme itseämme. Näemme omat ruhjoutuneet jalkamme, emme taivasta. Keskitymme itseemme, omaan maailmaamme.

Siellä ei ole oikeasti ruhjottuja raajoja. Me emme ole joutuneet kolaripaikalle. Meillä on jalat ja taivaskin, jos sinne katsoisi.

Suurimmaksi osaksi elämme hyvää elämää.

Meidän tärkeimmät ongelmamme ovat omassa peilissämme. Olemme riippuvuuksien vankeja, itseään toistavien rutiinien rakastajia. Monet elämäntavoistamme ovat vaarallisia, saatamme kiskoa alkoholia ylärajoilla tai laiminlyödä liikkumista. Suunnittelemme ryhdistäytymistä, jota ei koskaan tule.

Osaamme myös valittaa, kun maailma ei pyöri omalla takapihalla. Menemme Twitteriin, kun haluamme ilmoittautua olemassaolostamme. Yläluokkainen kännykkänsä kanssa omassa taivaassaan.

Me olemme ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Emme pahoja, mutta monesti suloisesti hukassa.

Oikea hätä on tuolla jossain. Ihminen, jota sotilaat raiskaavat tai perheissä, jotka kyyhöttävät pommisuojissaan. Tuijottelemme heitä laiskasti, mutta myötätuntoisesti.

Ei Suomessakaan kaikki hyvin ole. Meillä on surua ja vetelehtiviä ongelmia. Meillä on ihmisiä, jotka ovat kauhuissaan, hirvittävien kipujen kanssa eläviä ja laskujensa kanssa nieleskeleviä naisia ja miehiä. Ihmisiä, jotka ovat aivan loppu.

He ovat hiljaa.

Meillä on huutavien ihmisten vääristynyt todellisuus. Selfie-sukupolvi, jotka katsovat itseään.

Heillä ei ole hätää. Heillä on taivas. Yksikään heistä, jotka julistavat kohtaloaan sosiaalisessa mediassa tai moittivat yhteiskuntaa sohvallaan, ei ole mitään hätää. Heidän katseensa on jaloissa.

Ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Sinä ja minä.

On toinen todellisuus.

Suurin suru on lapsella, jonka isä ja äiti ovat poissa. Elossa ehkä, mutta toimettomia. Suurin suru on vanhuksella, jota kukaan ei koskaan katso. Suurin suru on miehellä, joka toteaa vauhdikkaiden vuosien jälkeen, että ketään ei enää ole. Suurin suru on naisella, joka on rakkaudeton.

Mutta ei tämä niin monimutkaista ole. Elämä saattaa löytyä, kun nostaa katseen pois jaloista.

Pasi Kivisaari
kansanedustaja (kesk)
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja

julkaistu Eparissa 4.1.2023

Ukrainaa ei saa jättää yksin

8 maaliskuun, 2022

Puhe Seinäjoen torilla Hyvät ystävät Vaikka mieleni on surullinen ja

Kuortaneen uintikeskushanke

21 tammikuun, 2022

Valtion liikuntaneuvoston 2. varapuheenjohtaja, kansanedustaja Pasi Kivisaari: Kuortaneen uintikeskushanke täyttää

Humahdus

31 joulukuun, 2021

Kulunut vuosi alkaa olla päätepisteessä. Taaksepäin tähyillessä tuntuu, että yhden

Kuolemanvaara

8 joulukuun, 2021

Suomessa syntyi vuonna 2020 lähes 24 000 poikaa. Kun he

Tulevaisuushuuto

8 joulukuun, 2021

Kansanedustaja Kivisaari: Festivaalituki on tulevaisuushuuto Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt

Taiteen merkityksestä yhteisöllisyydelle

13 syyskuun, 2021

Puhe päiväkoti Tähden avajaisissa 10.9.2021 Arvoisat juhlavieraat Minulla on ilo

Lintilällä savuava ase

6 syyskuun, 2021

Elinkeinoministeri Mika Lintilällä (kesk.) on epäkiitollinen työ EU:n aluerahojen jakamisessa.

Puhe Seinäjoen uudelle kaupunginvaltuustolle

17 elokuun, 2021

Arvoisat kaupunginvaltuutetut, viranhaltijat, nuorisovaltuuston ja median edustajat, kaikki läsnäolijat ja

Ässä hihasta

17 elokuun, 2021

Valtio on solminut maankäytön, asumisen ja liikenteen (MAL) sopimuksia suurimpien

Seinäjoki herättää monenlaisia tunteita

2 heinäkuun, 2021

Maakuntakeskus Seinäjoki herättää sekä maakunnan sisällä että sen ulkopuolella monenlaisia