Omat jalat

Älä kato ittees, kato taivasta.

Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaani alkaa tällä lauseella. Sanat ovat kolaripaikalle saapuneen ensihoitajan repliikki ratin takana ruhjoutuneelle ja kivuissaan vaikeroivalle ihmiselle.

Ensihoitaja sanoo sanat siksi, että ihmisen tuijottelu omiin revenneisiin raajoihin, paiskoiltaan lennähtäneisiin luihin on kauhea näky. Älä kato ittees.

Mutta lauseessa on paljon enemmän. Kato taivasta.

Tottakai tuijotamme itseämme. Näemme omat ruhjoutuneet jalkamme, emme taivasta. Keskitymme itseemme, omaan maailmaamme.

Siellä ei ole oikeasti ruhjottuja raajoja. Me emme ole joutuneet kolaripaikalle. Meillä on jalat ja taivaskin, jos sinne katsoisi.

Suurimmaksi osaksi elämme hyvää elämää.

Meidän tärkeimmät ongelmamme ovat omassa peilissämme. Olemme riippuvuuksien vankeja, itseään toistavien rutiinien rakastajia. Monet elämäntavoistamme ovat vaarallisia, saatamme kiskoa alkoholia ylärajoilla tai laiminlyödä liikkumista. Suunnittelemme ryhdistäytymistä, jota ei koskaan tule.

Osaamme myös valittaa, kun maailma ei pyöri omalla takapihalla. Menemme Twitteriin, kun haluamme ilmoittautua olemassaolostamme. Yläluokkainen kännykkänsä kanssa omassa taivaassaan.

Me olemme ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Emme pahoja, mutta monesti suloisesti hukassa.

Oikea hätä on tuolla jossain. Ihminen, jota sotilaat raiskaavat tai perheissä, jotka kyyhöttävät pommisuojissaan. Tuijottelemme heitä laiskasti, mutta myötätuntoisesti.

Ei Suomessakaan kaikki hyvin ole. Meillä on surua ja vetelehtiviä ongelmia. Meillä on ihmisiä, jotka ovat kauhuissaan, hirvittävien kipujen kanssa eläviä ja laskujensa kanssa nieleskeleviä naisia ja miehiä. Ihmisiä, jotka ovat aivan loppu.

He ovat hiljaa.

Meillä on huutavien ihmisten vääristynyt todellisuus. Selfie-sukupolvi, jotka katsovat itseään.

Heillä ei ole hätää. Heillä on taivas. Yksikään heistä, jotka julistavat kohtaloaan sosiaalisessa mediassa tai moittivat yhteiskuntaa sohvallaan, ei ole mitään hätää. Heidän katseensa on jaloissa.

Ihmisiä hyvinvointivaltiossa. Sinä ja minä.

On toinen todellisuus.

Suurin suru on lapsella, jonka isä ja äiti ovat poissa. Elossa ehkä, mutta toimettomia. Suurin suru on vanhuksella, jota kukaan ei koskaan katso. Suurin suru on miehellä, joka toteaa vauhdikkaiden vuosien jälkeen, että ketään ei enää ole. Suurin suru on naisella, joka on rakkaudeton.

Mutta ei tämä niin monimutkaista ole. Elämä saattaa löytyä, kun nostaa katseen pois jaloista.

Pasi Kivisaari
kansanedustaja (kesk)
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja

julkaistu Eparissa 4.1.2023

naisilla-on-kaikki-mita-minulta-puuttuu

Naisilla on kaikki, mitä minulta puuttuu

17 lokakuun, 2018

Etelä-Pohjanmaan keskustanaiset ovat huolissaan kevään eduskuntavaalien ehdokasasettelusta. Asiaa käsiteltiin maakuntalehti

miten-vahan-minusta-jaa

Miten vähän minusta jää

11 heinäkuun, 2018

Kävelin Provinssista kotiin. Olin takussa, liikaa juhlineena ja vaimolla oli

joukko-teloitus

Joukkoteloitus

4 huhtikuun, 2018

Pääsiäisen aikana muisteltiin yli 2 000 vuotta sitten elettyjä aikoja.

kysykaa-mita-voitte-tehda-kaupungille

Kysykää, mitä te voitte tehdä kaupungille

14 helmikuun, 2018

Seinäjoen kaupungissa on viime kuukaudet rakennettu kaupunkistrategiaa. Strategia tarkoittaa suunnitelmaa,

uhrauksia

Uhrauksia

20 helmikuun, 2017

Suomessa koulutuspolittikka on jo vuosia tähdännyt inkluusioon. Inkluusio tarkoittaa, että

tyttoja-ja-poikia

Tyttöjä ja poikia

26 lokakuun, 2016

Helsingin Sanomien Nyt-liite uutisoi (18.10.2016), että peruskoulujen on laadittava tasa-arvosuunnitelma

akateemiset-aidit

Akateemiset äidit

14 syyskuun, 2016

Jääkiekkovalmentaja ja -toimittaja Petteri Sihvonen syytti nettikolumnissaan akateemisia äitejä suomalaisen