Sitä aikaa ei enää ole

Istuin autossa. Vierelläni autoa ajoi poikani, joka oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Muutamaa minuuttia aikaisemmin hän oli läpäissyt kuljettajatutkinnon. En tiennyt, mitä ajatella.

Mieleeni tuli vastasyntynyt lapsi. Pidin häntä sylissäni – vain hetkeä aikaisemmin hän oli tupsahtanut maailmaan – ja olin tuntenut kauhua. Minunko tästä pitäisi huolehtia, olin itsekin aivan kesken. Olin holtiton, soittelin pontevaa kavereilleni ja illalla oli päästävä juhlimaan. Laskin, että äiti ja poika ovat muutaman päivän sairaalassa. He pärjäävät ja aloin virittäytymään suurtekoihini. Pidin seurueelleni suuria puheita, olin astunut kotirintamamiesten elämään. He eivät nähneet, että pelkäsin kuollakseni.

Muistan, kun raivosin lapselleni. Huusin kitalaki punaisena perkelettä, eikä kolmivuotiaan jalat yltäneet maahan asti, kun kantelin niskuroivaa ihmistä eteenpäin. Olin lakannut neuvottelemasta, jäljellä olivat raivo ja viha. Tööttäsin lapseni riuskoin ottein turvaistuimeen ja kaahasin kotiini. Illalla kun peittelin hänet nukkumaan, hän oli maailman kaunein lapsi. Olin samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minulla oli maailman paras lapsi, mutta olin vanhempana vajaa. Nolla.

Vanhemmuus on paljon syyllisyyttä. Syyllisyyttä riittämättömästä isyydestä, syyllisyyttä jakamattomasta ajasta ja syyllisyyttä hänen elämänsä menneistä ja tulevista kivuista. Syyllisyyttä keskeneräisyydestä. Syyllisyyttä omista haavoista. Se on poistumaton taakkani.

Ja kyllä, olen vienyt lastani leikkipuistoihin, vauvauintiin, musiikkiopistoon, jalkapallotreeneihin ja uimaan. Olen tötteröhattu päässä järkkäillyt kaverisynttäreitä, pitänyt juhlaväelle ongintaa ja suostunut maalivahdiksi. Olen lukenut iltasatuja, silitellyt kuumeista poikaa ja ottanut syliini, kun on pelottanut. Olen rakastanut häntä. Kysynyt, miten sinulla menee.

Olen kuitenkin syyllinen. Olisin voinut olla parempi. Olisin voinut olla enemmän aikuinen, opettaa miten talvirenkaat vaihdetaan, puuhata yhdessä enemmän. Viipyä pidempään. Sitä aikaa en saa enää takaisin. Sitä aikaa ei enää ole.

Kun lapset kasvavat, vanhempien tehtävänä on toivottaa onnea. Voin vilkuttaa oven pielessä, sanoa, että älä sillä autolla kaahaile ja tule ajoissa kotiin. Voin sanoa, että sellaista paikkaa ei tulekaan, mistä ei voisi isälleen kertoa. Sellaista paikkaa ei tulekaan, etten sinua kantaisi.

Pasi Kivisaari

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)

Julkaistu alunperin Eparissa 16.1.2019

Etelä-Pohjanmaan Opiston lukuvuoden avaus

elokuu 19, 2019

Arvoisat kuulijat, hyvät opiskelijat, naiset ja herrat Vuonna 1892 perustettu

tyttoja-ja-poikia

Yhden ihmisen show

elokuu 19, 2019

Elokuu. Koulut alkavat ja perheissä palataan arjen päiväjärjestykseen. Monet vanhemmat

eduskustavaalit-teemat-pasi-kivisaari

Takamiehen metsästys

elokuu 2, 2019

Olin helteestä turvonnut ja edessäni oli ensimmäisen maailman maisema. Istuin

kysykaa-mita-voitte-tehda-kaupungille

Siltarumpupolitiikkaa

heinäkuu 9, 2019

Kansanedustajan tehtäviin kuuluu myös oman alueen edunvalvonta. On huolehdittava, että

Uusi hallitusohjelma on historiallinen työvoitto, joka hakee vertaistaan

kesäkuu 4, 2019

Keskustan eteläpohjalainen kansanedustaja Pasi Kivisaari iloitsee liikunnan ja kulttuurin puolesta.

pasi-kivisaari-katse

Niitä askelmia oli 135

toukokuu 22, 2019

Oli sunnuntain ja maanantain välinen yö yli kuukausi sitten. Istuin kotonani

Hallitusneuvotteluihin on luonnollista osallistua

toukokuu 8, 2019

Kansanedustaja Pasi Kivisaari pitää Keskustan osallistumista hallitusneuvotteluihin lopulta luonnollisena ratkaisuna.

Eläkeläiset ovat voimavara

huhtikuu 1, 2019

Kun synnyin minulla oli olemassa molempien vanhempieni vanhemmat sekä isäni

Miten toimia koko alueen edunvalvojana

maaliskuu 15, 2019

Vaasan vaalipiiristä valitaan 16 kansanedustajaa. Vaalien jälkeen vaalikartalta on helposti

Tupakoiva mies

maaliskuu 6, 2019

Oli päivän neljäs ja viimeisin paikka. Heiluin ison ostoskeskuksen pihamaalla