Sitä aikaa ei enää ole

Istuin autossa. Vierelläni autoa ajoi poikani, joka oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Muutamaa minuuttia aikaisemmin hän oli läpäissyt kuljettajatutkinnon. En tiennyt, mitä ajatella.

Mieleeni tuli vastasyntynyt lapsi. Pidin häntä sylissäni – vain hetkeä aikaisemmin hän oli tupsahtanut maailmaan – ja olin tuntenut kauhua. Minunko tästä pitäisi huolehtia, olin itsekin aivan kesken. Olin holtiton, soittelin pontevaa kavereilleni ja illalla oli päästävä juhlimaan. Laskin, että äiti ja poika ovat muutaman päivän sairaalassa. He pärjäävät ja aloin virittäytymään suurtekoihini. Pidin seurueelleni suuria puheita, olin astunut kotirintamamiesten elämään. He eivät nähneet, että pelkäsin kuollakseni.

Muistan, kun raivosin lapselleni. Huusin kitalaki punaisena perkelettä, eikä kolmivuotiaan jalat yltäneet maahan asti, kun kantelin niskuroivaa ihmistä eteenpäin. Olin lakannut neuvottelemasta, jäljellä olivat raivo ja viha. Tööttäsin lapseni riuskoin ottein turvaistuimeen ja kaahasin kotiini. Illalla kun peittelin hänet nukkumaan, hän oli maailman kaunein lapsi. Olin samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minulla oli maailman paras lapsi, mutta olin vanhempana vajaa. Nolla.

Vanhemmuus on paljon syyllisyyttä. Syyllisyyttä riittämättömästä isyydestä, syyllisyyttä jakamattomasta ajasta ja syyllisyyttä hänen elämänsä menneistä ja tulevista kivuista. Syyllisyyttä keskeneräisyydestä. Syyllisyyttä omista haavoista. Se on poistumaton taakkani.

Ja kyllä, olen vienyt lastani leikkipuistoihin, vauvauintiin, musiikkiopistoon, jalkapallotreeneihin ja uimaan. Olen tötteröhattu päässä järkkäillyt kaverisynttäreitä, pitänyt juhlaväelle ongintaa ja suostunut maalivahdiksi. Olen lukenut iltasatuja, silitellyt kuumeista poikaa ja ottanut syliini, kun on pelottanut. Olen rakastanut häntä. Kysynyt, miten sinulla menee.

Olen kuitenkin syyllinen. Olisin voinut olla parempi. Olisin voinut olla enemmän aikuinen, opettaa miten talvirenkaat vaihdetaan, puuhata yhdessä enemmän. Viipyä pidempään. Sitä aikaa en saa enää takaisin. Sitä aikaa ei enää ole.

Kun lapset kasvavat, vanhempien tehtävänä on toivottaa onnea. Voin vilkuttaa oven pielessä, sanoa, että älä sillä autolla kaahaile ja tule ajoissa kotiin. Voin sanoa, että sellaista paikkaa ei tulekaan, mistä ei voisi isälleen kertoa. Sellaista paikkaa ei tulekaan, etten sinua kantaisi.

Pasi Kivisaari

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)

Julkaistu alunperin Eparissa 16.1.2019

Suomen tie

13 huhtikuun, 2022

Suomessa on ollut pitkään vallalla laaja kannatus niin sanotulle Nato-optiolle.

Keltainen kaulaliina

9 maaliskuun, 2022

Soitin anopille. Kyselin keltaisen kaulaliinan perään ja sellainen löytyi. Komensin

Ukrainaa ei saa jättää yksin

8 maaliskuun, 2022

Puhe Seinäjoen torilla Hyvät ystävät Vaikka mieleni on surullinen ja

Kuortaneen uintikeskushanke

21 tammikuun, 2022

Valtion liikuntaneuvoston 2. varapuheenjohtaja, kansanedustaja Pasi Kivisaari: Kuortaneen uintikeskushanke täyttää

Humahdus

31 joulukuun, 2021

Kulunut vuosi alkaa olla päätepisteessä. Taaksepäin tähyillessä tuntuu, että yhden

Kuolemanvaara

8 joulukuun, 2021

Suomessa syntyi vuonna 2020 lähes 24 000 poikaa. Kun he

Tulevaisuushuuto

8 joulukuun, 2021

Kansanedustaja Kivisaari: Festivaalituki on tulevaisuushuuto Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt

Taiteen merkityksestä yhteisöllisyydelle

13 syyskuun, 2021

Puhe päiväkoti Tähden avajaisissa 10.9.2021 Arvoisat juhlavieraat Minulla on ilo

Lintilällä savuava ase

6 syyskuun, 2021

Elinkeinoministeri Mika Lintilällä (kesk.) on epäkiitollinen työ EU:n aluerahojen jakamisessa.

Puhe Seinäjoen uudelle kaupunginvaltuustolle

17 elokuun, 2021

Arvoisat kaupunginvaltuutetut, viranhaltijat, nuorisovaltuuston ja median edustajat, kaikki läsnäolijat ja