Sitä aikaa ei enää ole

Istuin autossa. Vierelläni autoa ajoi poikani, joka oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Muutamaa minuuttia aikaisemmin hän oli läpäissyt kuljettajatutkinnon. En tiennyt, mitä ajatella.

Mieleeni tuli vastasyntynyt lapsi. Pidin häntä sylissäni – vain hetkeä aikaisemmin hän oli tupsahtanut maailmaan – ja olin tuntenut kauhua. Minunko tästä pitäisi huolehtia, olin itsekin aivan kesken. Olin holtiton, soittelin pontevaa kavereilleni ja illalla oli päästävä juhlimaan. Laskin, että äiti ja poika ovat muutaman päivän sairaalassa. He pärjäävät ja aloin virittäytymään suurtekoihini. Pidin seurueelleni suuria puheita, olin astunut kotirintamamiesten elämään. He eivät nähneet, että pelkäsin kuollakseni.

Muistan, kun raivosin lapselleni. Huusin kitalaki punaisena perkelettä, eikä kolmivuotiaan jalat yltäneet maahan asti, kun kantelin niskuroivaa ihmistä eteenpäin. Olin lakannut neuvottelemasta, jäljellä olivat raivo ja viha. Tööttäsin lapseni riuskoin ottein turvaistuimeen ja kaahasin kotiini. Illalla kun peittelin hänet nukkumaan, hän oli maailman kaunein lapsi. Olin samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minulla oli maailman paras lapsi, mutta olin vanhempana vajaa. Nolla.

Vanhemmuus on paljon syyllisyyttä. Syyllisyyttä riittämättömästä isyydestä, syyllisyyttä jakamattomasta ajasta ja syyllisyyttä hänen elämänsä menneistä ja tulevista kivuista. Syyllisyyttä keskeneräisyydestä. Syyllisyyttä omista haavoista. Se on poistumaton taakkani.

Ja kyllä, olen vienyt lastani leikkipuistoihin, vauvauintiin, musiikkiopistoon, jalkapallotreeneihin ja uimaan. Olen tötteröhattu päässä järkkäillyt kaverisynttäreitä, pitänyt juhlaväelle ongintaa ja suostunut maalivahdiksi. Olen lukenut iltasatuja, silitellyt kuumeista poikaa ja ottanut syliini, kun on pelottanut. Olen rakastanut häntä. Kysynyt, miten sinulla menee.

Olen kuitenkin syyllinen. Olisin voinut olla parempi. Olisin voinut olla enemmän aikuinen, opettaa miten talvirenkaat vaihdetaan, puuhata yhdessä enemmän. Viipyä pidempään. Sitä aikaa en saa enää takaisin. Sitä aikaa ei enää ole.

Kun lapset kasvavat, vanhempien tehtävänä on toivottaa onnea. Voin vilkuttaa oven pielessä, sanoa, että älä sillä autolla kaahaile ja tule ajoissa kotiin. Voin sanoa, että sellaista paikkaa ei tulekaan, mistä ei voisi isälleen kertoa. Sellaista paikkaa ei tulekaan, etten sinua kantaisi.

Pasi Kivisaari

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)

Julkaistu alunperin Eparissa 16.1.2019

Twitter-rasismin kuolema

tammikuu 17, 2021

Ihmiskunta tarvitsee vallankumouksen ja sen mukana myös Suomi. Diktaattoreiden, valtaan

Kauan eläköön koulutus

marraskuu 23, 2020

Etelä-Pohjanmaalla on mainiot koulutusmahdollisuudet. Olemme nousseet uskottavien koulutustoimijoiden sarjaan. Sen

Kuka puhuisi miesten ja poikien oikeuksista?

marraskuu 19, 2020

Tiedote 19.11.2020 / Julkaistavissa heti Keskustan kansanedustaja Pasi Kivisaari: Kuka

Hyviä uutisia kaikille kirjojen ja lukemisen ystäville

marraskuu 3, 2020

Medialle ti 3.11.2020, julkaistavissa heti Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi tänään

Kouluväkivalta

marraskuu 2, 2020

Kun lapsi vetää koulukaveriaan tukasta tai yläkoululainen mojauttaa välitunnilla turpaan,

Henkilötunnusuudistus lähti laukalle

lokakuu 23, 2020

Suunniteltu henkilötunnusuudistus ei ole toteutumassa tällä hallituskaudella. Tunnusten riittävyys varmistetaan

Koulujen oppilashuolto käy vajaaliekillä

lokakuu 22, 2020

Medialle to 22.10.2020, julkaistavissa heti   Keskustan eteläpohjalainen kansanedustaja Pasi

Atrian jätti-investointi on yhteiskuntavastuuta parhaimmillaan

lokakuu 22, 2020

Medialle to 22.10.2020, julkaistavissa heti Keskustan eteläpohjalainen kansanedustaja Pasi Kivisaari

Järjestöt saivat työrauhan vuodelle 2021

syyskuu 16, 2020

Medialle ke 16.9.2020, julkaistavissa heti Keskustan eteläpohjalainen kansanedustaja Pasi Kivisaari

Puhe puoluekokouksessa

syyskuu 5, 2020

Hyvät keskustalaiset, vastuunkantajat, ystävät! Minun Suomeni on tähtitaivaan alla. Se