Sitä aikaa ei enää ole

Istuin autossa. Vierelläni autoa ajoi poikani, joka oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Muutamaa minuuttia aikaisemmin hän oli läpäissyt kuljettajatutkinnon. En tiennyt, mitä ajatella.

Mieleeni tuli vastasyntynyt lapsi. Pidin häntä sylissäni – vain hetkeä aikaisemmin hän oli tupsahtanut maailmaan – ja olin tuntenut kauhua. Minunko tästä pitäisi huolehtia, olin itsekin aivan kesken. Olin holtiton, soittelin pontevaa kavereilleni ja illalla oli päästävä juhlimaan. Laskin, että äiti ja poika ovat muutaman päivän sairaalassa. He pärjäävät ja aloin virittäytymään suurtekoihini. Pidin seurueelleni suuria puheita, olin astunut kotirintamamiesten elämään. He eivät nähneet, että pelkäsin kuollakseni.

Muistan, kun raivosin lapselleni. Huusin kitalaki punaisena perkelettä, eikä kolmivuotiaan jalat yltäneet maahan asti, kun kantelin niskuroivaa ihmistä eteenpäin. Olin lakannut neuvottelemasta, jäljellä olivat raivo ja viha. Tööttäsin lapseni riuskoin ottein turvaistuimeen ja kaahasin kotiini. Illalla kun peittelin hänet nukkumaan, hän oli maailman kaunein lapsi. Olin samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minulla oli maailman paras lapsi, mutta olin vanhempana vajaa. Nolla.

Vanhemmuus on paljon syyllisyyttä. Syyllisyyttä riittämättömästä isyydestä, syyllisyyttä jakamattomasta ajasta ja syyllisyyttä hänen elämänsä menneistä ja tulevista kivuista. Syyllisyyttä keskeneräisyydestä. Syyllisyyttä omista haavoista. Se on poistumaton taakkani.

Ja kyllä, olen vienyt lastani leikkipuistoihin, vauvauintiin, musiikkiopistoon, jalkapallotreeneihin ja uimaan. Olen tötteröhattu päässä järkkäillyt kaverisynttäreitä, pitänyt juhlaväelle ongintaa ja suostunut maalivahdiksi. Olen lukenut iltasatuja, silitellyt kuumeista poikaa ja ottanut syliini, kun on pelottanut. Olen rakastanut häntä. Kysynyt, miten sinulla menee.

Olen kuitenkin syyllinen. Olisin voinut olla parempi. Olisin voinut olla enemmän aikuinen, opettaa miten talvirenkaat vaihdetaan, puuhata yhdessä enemmän. Viipyä pidempään. Sitä aikaa en saa enää takaisin. Sitä aikaa ei enää ole.

Kun lapset kasvavat, vanhempien tehtävänä on toivottaa onnea. Voin vilkuttaa oven pielessä, sanoa, että älä sillä autolla kaahaile ja tule ajoissa kotiin. Voin sanoa, että sellaista paikkaa ei tulekaan, mistä ei voisi isälleen kertoa. Sellaista paikkaa ei tulekaan, etten sinua kantaisi.

Pasi Kivisaari

Kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)

Julkaistu alunperin Eparissa 16.1.2019

Omat jalat

9 tammikuun, 2023

Älä kato ittees, kato taivasta. Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaani

Kuka puhuisi opettajista?

30 joulukuun, 2022

Yhteiskunnassa on muutamia julkisen alan kivijalka-ammatteja, joiden tehtävänä on rakentaa

Pasin kuukausikirje, joulukuu 2022

21 joulukuun, 2022

Pasi kirjoittaa tärkeimmistä kuulumisista kuukausittain. Julkaisemme joulukuun 2022 kuukausikirjeen poikkeuksellisesti

Valtioneuvoston selonteko – Suomen digitaalinen kompassi

16 marraskuun, 2022

Keskustan ryhmäpuheenvuoro 16.11.2022, Pasi Kivisaari Arvoisa puhemies, “Digikompassi” on kapulakieltä,

Leipä ja lämpö eivät tule itsestään

16 marraskuun, 2022

Olen EU-myönteinen. Suomen kuuluminen Euroopan Unioniin tuo ja on tuonut

pasi-kivisaari

Sillä hetkellä maailma on kaunis

9 marraskuun, 2022

Isänpäivää vietetään isien kunniaksi ja muistoksi ensi sunnuntaina. Juhlapäivä on yksi

Suomalaisten liikkumattomuus kestämätön ongelma

13 lokakuun, 2022

Tuore UKK-instituutin (11.10.) toteuttama liikuntaraportti paljastaa suomalaisten vähäisen liikkumisen olevan

Opettajille taattava paluu perustehtäviin – se ei ole kehitysvastaisuutta, vaan oleellisen tunnistamista

5 lokakuun, 2022

Keskustan kansanedustaja, eduskunnan  sivistysvaliokunnan jäsen Pasi Kivisaari muistuttaa Maailman opettajien

tyttoja-ja-poikia

Hallitus teki välttämättömiä vastaantuloja

8 syyskuun, 2022

Suomi on vakavassa tilanteessa. Dramaattista, mutta totta. Ihmiset ovat helisemässä

Taiteilijan kuolema

17 elokuun, 2022

Viime viikon aikana vastaanotimme kaksi surullista uutista. Yö-yhtyeen alkuperäisjäsen, laulaja-lauluntekijä