Kävelin koulun pihamaalla ja puheilleni tuli reilun metrin mittainen pieni tyttö. Hän oli kiinnostunut puolta pidemmästä miehestä, joka ei näyttänyt tutulta, vaan oli hänelle ventovieras.
Kukas sinä olet?
Esittelin itseni, sanoin olevani koulun rehtori, joka oli palannut neljän vuoden reissultaan. Tyttö arveli minun käyneen tosi kaukana, kun olin niin kauan ollut pois. Sanoin olleeni Helsingissä, en oikeastaan sen kauempana. Tyttö jäi sitä ihmettelemään, mutta kysyi kuitenkin, olinko käynyt Linnanmäellä. Tavallaan, sanoin, olin tehnyt eduskuntatöitä, joka välillä muistutti huvipuistoa.
Pieni tyttö ei kauaa jaksanut vieraasta miehestä innostua, vaan meni menojaan. Hän juoksi keinuille ja jäin sitä näkymään katselemaan. Pihassa oli 350 lasta ja neljä vuotta reissuillaan vaellellut mies.
Huokaisin.
Koulun sali pullisteli, kun pidimme vanhempainiltaa. Välttelin heitä neuvomasta, mutta sanoin, että vanhemmuus ei ole suoritus, jossa pisteitä jaellaan tekemisen tason mukaan, vaan jokainen vanhempi tai huoltaja on lapsen elämässä paras ja ainoa. Vanhemmuuteen kuuluu myös se, että me äidit ja isät teemme virheitä. Välillä olemme perkelettä huutavia pikkulapsia tai muuten vaan emme tajua mistään mitään. Katselin heitä ja näin, että he rakastivat lapsiaan.
Monet asiat olivat kuin ennenkin. Työkavereinani oli opetusalan ammattilaisia, jotka eivät olleet töistään livistäneet, vaan pitäneet eturintamaa pystyssä koronasodankin aikana. He olivat suurenmoisia ihmisiä, taitavia moniosaajia, joiden työ oli samaan aikaan palkitsevaa ja suunnattoman kuluttavaa.
Aloin sitä maailmaa taas elämään. Muuttumatonta oli, että käytin rehtorin töistäni leijonan osan byrokratian palvelemiseen. Se oli kaukana pihamaallani tapaamani pienen tytön elämästä. Se, että nysväsin olemattomia, ei ollut hallinnon syy. Hallinto tekee, mitä hallinnon on käsketty tehdä.
Suurin osa liittyy vastuuseen. Täytämme henkemme edestä lomakkeita, jos joku keksisi vaatia päitä vadille. Kun jokin tukitoimi tai suunnitelma on kirjoitettu lapulle, olemme kuivilla. Tosielämässä opettajat kuitenkin auttavat enemmän, mitä mikään paperinpala riittää kertomaan.
Koitin pitää puuhasteluni sellaisena, että opettajilla olisi mahdollisimman paljon aikaa oleelliseen. Ei lapsi kysy, onko hänen elämänsä kirjoitettu paperille, vaan hän kysyy, välitätkö sinä minusta. Ei lasta kiinnosta, onko hänelle tehty tehostetun tuen päätös tai oppimissuunnitelma, vaan hän kysyy, autatko minua lukemaan. Ei lasta kiinnosta, onko rehtorin huoneessa seinätauluna kiusaamisen vastaiset toimenpiteet, vaan hän kysyy, olenko turvassa.
Hän kysyy, pidätkö minusta huolta.
Pasi Kivisaari
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja (kesk)
Julkaistu Eparissa 25.10.2023
