Lopulta hyvä voittaa

Loppiainen oli suurelle osalle ihmisistä päivä, jolloin joulun pyhät ja uuden vuoden humaus jäivät lopullisesti muistoihin. Alkoi arki. Se on hyvä asia. Se tuo ihmiset monella tapaa takaisin toistensa luo. Kuitenkin ajan henki aina joulunpyhistä loppiaiseen on parhaimmillaan sitä, että saa happea ja rauhaa elämän kiihtyvistä tapahtumista. Se mahdollistaa pysähtymisen, rauhan ja hiljaisuuden, joiden merkityksen – liian monet ihmiset – kaikessa tohinassa kadottavat.

Niin on osaltaan käynyt minullekin. Olen ajautunut vauhtiin ja melskeeseen, jatkuvaan suorittamiseen, jossa sekoittuvat työ ja lepo, kansanedustajuus ja yksityisyys, läsnäolo ja etäisyys, arki ja pyhä. Siksikin olen huomannut, että kristillisten kirkkovuoden pyhät niin joulut, loppiaiset, pääsiäiset kuin kaikki muutkin hiljaisuuden ja pyhyyden hetket ovat yhä tärkeimpiä elämässäni.

Uskon olevani tältä osin aika tyypillinen suomalainen. Ihminen kaipaa arjen kiireen rinnalle rauhaa ja vakautta. Siksikin on hämmentävää ja osin surullista, että perinteisten kristillisten arvojen – kuten koulujen kristillisen perinteen – suomalaisen yhteiskunnan syvien arvojen – olemassaoloa ja oikeutusta jaksetaan joka vuosi kyseenalaistaa. Itse olen toiminut 20 vuoden ajan koulumaailmassa ja pitkään rehtorina. Voin ihan rintaäänellä sanoa, että tradition ylläpito – vaikkapa joulukuvaelma, joulu-, pääsiäiskirkko tai suvivirren laulaminen ei ole ollut minun johtamassani koulussa ongelma. Olemme toimineet elämän yhden suurimman viisauden eli maalaisjärjen varassa. Tehneet arkilähtöistä yhteistyötä seurakunnan kanssa, huolehtineet siitä, että kirkolla on oma tehtävänsä ja koululla omansa. Kunnioittaneet sekä positiivista että negatiivista uskonnonvapautta. Toimineet lain ja asetusten mukaisesti. Se ei ole ollut ongelma henkilökunnalle, lapsille, eikä vanhemmille. Hälinä on tullut ulkopuolelta, pienen, mutta ajoittain kovaäänisen joukon keskeltä.

Sanon tämän seuraavan hyvin painokkaasti: Meidän ei pidä koskaan lähteä tollouden tielle, että lakkaamme välittämästä suomalaista perinnettä ja sen arvoja. Koulujen tehtävä ei ole julistaa – olkoon se kirkon tehtävä – mutta kristillistä perinnettä sen pitää vaalia. Se ei ole kristillistä perinnettä, vaan suomalaista perinnettä. Suomalaisen koulujärjestelmän etulinja pitää – siellä ollaan maalaisjärjen puolella – mutta tollouteen sitä ei pidä lainsäädännön, asetusten, säädösten tai yksittäisten huutojen osalta pakottaa. Koulun yksi keskeinen tehtävä on yksiselitteisesti suomalaisen kristillisen perinteen vaaliminen. Se on suomalaisuutta – meidän identiteettiä, osa kansallista muistia.

On valitettavaa – politiikassakin – että ohipuhuminen, väärin ymmärtäminen ja henkilöön käyvä maalittaminen ovat ottaneet yhä voimakkaampaa jalansijaa. Elämme siinä mielessä kummallisia aikoja, että käytöstavoille on yhä vähemmän tilaa. Ihmisiä vaivaa oikeassa olemisen pakko, jossa samanmieliset kannustavat toisiaan erimielisiä vastaan. Puhutaan ääripäiden keskustelusta – joka ei ole niinkään keskustelua – vaan ohihuutamista. Valtaosa ihmisistä – hiljainen enemmistö – seuraa hämmennyksen vallassa tätä kilpahuutoa.

Ja lopulta – aina – hyvä voittaa.

 

Pasi Kivisaari
Kansanedustaja (kesk)
Seinäjoki

julkaistu Ilkassa 9.1.2020

akateemiset-aidit

Akateemiset äidit

14 syyskuun, 2016

Jääkiekkovalmentaja ja -toimittaja Petteri Sihvonen syytti nettikolumnissaan akateemisia äitejä suomalaisen