Viime viikon aikana vastaanotimme kaksi surullista uutista. Yö-yhtyeen alkuperäisjäsen, laulaja-lauluntekijä Jussi Hakulinen menehtyi 57-vuotiaana ja kansan rakastama ikoni, taiteilija ja monilahjakkuus Vesa-Matti Loiri 77-vuotiaana.
He molemmat olivat rakastettuja suomalaisia.
Jussi Hakulisen pääteos, järkälemäinen Joutsenlaulu, on Suomirockin klassikko ja melankoliaan taipuvaisen kansan runollinen balladi. Joutsenlaulusta tuli hänen uralaulunsa, mutta suosioon ylsivät myös monet muut kappaleet.
Kun Hakulisen kuolema tuli kansan tietoon, vain päivän viiveellä lähti Vesa-Matti Loiri. Loiri on suomalaisen taiteen suurimpia nimiä, ehkä jopa suurin. Uran laaja-alaisuus on hengästyttävä ja hänen lahjakkuutensa niin laulajana, tulkitsijana, näyttelijänä, koomikkona kuin urheilijana olivat kiistattomat. Loirin karisma oli palatsin kokoinen.
Loiri oli suurin idolini. Vuosia sitten 3-vuotias kummityttömme Lotta soitti kesken päivän ja alkoi heleällä lapsen äänellä laulamaan Loirin ikivihreää Hyvää puuta-kappaletta. Häneen oli tarttunut korvamato illanistujaisista, joissa olin vaatinut sen taukoamatonta soittamista.
Lahjakkuuksien taustalla oli myös tragedioita. Hakulinen ajautui kiistoihin Joutsenlaulun esitysoikeuksista ja uraa himmensi ajoittaiset tulehtuneet välit Yön jäsenten kanssa. Loirin elämä, urheilutaustastaan huolimatta, oli taistelua terveyshuolien ja kuluttavien elämäntapojen kanssa. Loiri myös menetti kaksi poikaansa ennenaikaisesti ja sen tuoma suru seurasi häntä loppuun saakka.
Suurien taiteilijoiden kuolemat ovat pysäyttäviä. Niihin sekoittuu muistoja, samaistumista, ihailua ja luopumista. Heidän uransa ovat osa kansallista muistia ja identiteettiä. Heidän asettamisensa jalustalle on ymmärrettävää. Sitä teen minäkin.
Mutta kenen elämä tai kuolema on lopulta merkityksellinen?
Jokaisen suurhenkilön, paistattelevien päivien jälkeen, on lähdettävä. Kuolema ei kysele oletko kuuluisa tai lahjakas, vaan se riisuu meidät jokaisen vuorollaan paljaaksi. Sen edessä olemme tasavertaisia.
Elämässä ei tarvitse olla suurmies tai -nainen. Riittää, kun kantaa tonttinsa sellaisena kuin se eteen tulee.
Lopulta sankareita ovat myös ne, jotka tekevät pieniä tekoja. He, joita emme näe telkkarissa, näyttämöllä tai konserteissa. Ihmisiä hyvinvointivaltiossa.
He ovat saattaneet kaivaa ojaa koko elämänsä tai palvella rautakaupassa. He ovat saattaneet huolehtia lapsista ja vanhuksista tai valmentaa urheiluseurassa. He ovat pitäneet kädestä kuolevaa omaistaan ja antaneet anteeksi.
He ovat suuria ja saattavat poistua onnellisina.
Pasi Kivisaari
kansanedustaja (kesk)
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja
Kirjoitus on julkaistu Eparissa 17.8.2022
