Taiteilijan kuolema

Viime viikon aikana vastaanotimme kaksi surullista uutista. Yö-yhtyeen alkuperäisjäsen, laulaja-lauluntekijä Jussi Hakulinen menehtyi 57-vuotiaana ja kansan rakastama ikoni, taiteilija ja monilahjakkuus Vesa-Matti Loiri 77-vuotiaana.

He molemmat olivat rakastettuja suomalaisia.

Jussi Hakulisen pääteos, järkälemäinen Joutsenlaulu, on Suomirockin klassikko ja melankoliaan taipuvaisen kansan runollinen balladi. Joutsenlaulusta tuli hänen uralaulunsa, mutta suosioon ylsivät myös monet muut kappaleet.

Kun Hakulisen kuolema tuli kansan tietoon, vain päivän viiveellä lähti Vesa-Matti Loiri. Loiri on suomalaisen taiteen suurimpia nimiä, ehkä jopa suurin. Uran laaja-alaisuus on hengästyttävä ja hänen lahjakkuutensa niin laulajana, tulkitsijana, näyttelijänä, koomikkona kuin urheilijana olivat kiistattomat. Loirin karisma oli palatsin kokoinen.

Loiri oli suurin idolini. Vuosia sitten 3-vuotias kummityttömme Lotta soitti kesken päivän ja alkoi heleällä lapsen äänellä laulamaan Loirin ikivihreää Hyvää puuta-kappaletta. Häneen oli tarttunut korvamato illanistujaisista, joissa olin vaatinut sen taukoamatonta soittamista.

Lahjakkuuksien taustalla oli myös tragedioita. Hakulinen ajautui kiistoihin Joutsenlaulun esitysoikeuksista ja uraa himmensi ajoittaiset tulehtuneet välit Yön jäsenten kanssa. Loirin elämä, urheilutaustastaan huolimatta, oli taistelua terveyshuolien ja kuluttavien elämäntapojen kanssa. Loiri myös menetti kaksi poikaansa ennenaikaisesti ja sen tuoma suru seurasi häntä loppuun saakka.

Suurien taiteilijoiden kuolemat ovat pysäyttäviä. Niihin sekoittuu muistoja, samaistumista, ihailua ja luopumista. Heidän uransa ovat osa kansallista muistia ja identiteettiä. Heidän asettamisensa jalustalle on ymmärrettävää. Sitä teen minäkin.

Mutta kenen elämä tai kuolema on lopulta merkityksellinen?

Jokaisen suurhenkilön, paistattelevien päivien jälkeen, on lähdettävä. Kuolema ei kysele oletko kuuluisa tai lahjakas, vaan se riisuu meidät jokaisen vuorollaan paljaaksi. Sen edessä olemme tasavertaisia.

Elämässä ei tarvitse olla suurmies tai -nainen. Riittää, kun kantaa tonttinsa sellaisena kuin se eteen tulee.

Lopulta sankareita ovat myös ne, jotka tekevät pieniä tekoja. He, joita emme näe telkkarissa, näyttämöllä tai konserteissa. Ihmisiä hyvinvointivaltiossa.

He ovat saattaneet kaivaa ojaa koko elämänsä tai palvella rautakaupassa. He ovat saattaneet huolehtia lapsista ja vanhuksista tai valmentaa urheiluseurassa. He ovat pitäneet kädestä kuolevaa omaistaan ja antaneet anteeksi.

He ovat suuria ja saattavat poistua onnellisina.

Pasi Kivisaari
kansanedustaja (kesk)
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Eparissa 17.8.2022

Seinäjoen kaupunginteatteri 60 vuotta.

4 huhtikuun, 2024

Minulla on ilo ja kunnia tuoda Seinäjoen kaupungin tervehdys juhlavuotta

akateemiset-aidit

Pieni tyttö

4 huhtikuun, 2024

Kävelin koulun pihamaalla ja puheilleni tuli reilun metrin mittainen pieni

Valtakunnalliset opaskoulutuspäivät ja Seinäjoen oppaat ry 50 vuotta

4 huhtikuun, 2024

Hyvät juhlavieraat Minulla on ilo ja kunnia tuoda Seinäjoen kaupungin

Yhtenä iltana

4 huhtikuun, 2024

Huone oli täynnä väkeä. Alkuillan odotus, ensitulosten optimismi ja toiveikkaat

Neljä vuotta

22 maaliskuun, 2023

Radiomainosta tekemässä

21 maaliskuun, 2023

TV-mainos

21 maaliskuun, 2023

Video puheestani kyselytunnilla 16.2.2023

22 helmikuun, 2023

Omat jalat

9 tammikuun, 2023

Älä kato ittees, kato taivasta. Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaani

Kuka puhuisi opettajista?

30 joulukuun, 2022

Yhteiskunnassa on muutamia julkisen alan kivijalka-ammatteja, joiden tehtävänä on rakentaa

Evästeasetukset

Käytämme evästeitä sivustollamme. Evästeet ovat selaimelle tallennettuja teksti­tiedostoja. Toiminnalliset evästeet sisältävät tietoja, jotka ovat välttämättömiä sivuston toiminnalle. Analytiikkaevästeillä saamme sivuston käyttöön ja suoritus­kykyyn liittyviä tietoja. Tarkemmat tiedot kävijätietojen keräämisestä löytyy tietosuojaselosteestamme.