Taiteilijan kuolema

Viime viikon aikana vastaanotimme kaksi surullista uutista. Yö-yhtyeen alkuperäisjäsen, laulaja-lauluntekijä Jussi Hakulinen menehtyi 57-vuotiaana ja kansan rakastama ikoni, taiteilija ja monilahjakkuus Vesa-Matti Loiri 77-vuotiaana.

He molemmat olivat rakastettuja suomalaisia.

Jussi Hakulisen pääteos, järkälemäinen Joutsenlaulu, on Suomirockin klassikko ja melankoliaan taipuvaisen kansan runollinen balladi. Joutsenlaulusta tuli hänen uralaulunsa, mutta suosioon ylsivät myös monet muut kappaleet.

Kun Hakulisen kuolema tuli kansan tietoon, vain päivän viiveellä lähti Vesa-Matti Loiri. Loiri on suomalaisen taiteen suurimpia nimiä, ehkä jopa suurin. Uran laaja-alaisuus on hengästyttävä ja hänen lahjakkuutensa niin laulajana, tulkitsijana, näyttelijänä, koomikkona kuin urheilijana olivat kiistattomat. Loirin karisma oli palatsin kokoinen.

Loiri oli suurin idolini. Vuosia sitten 3-vuotias kummityttömme Lotta soitti kesken päivän ja alkoi heleällä lapsen äänellä laulamaan Loirin ikivihreää Hyvää puuta-kappaletta. Häneen oli tarttunut korvamato illanistujaisista, joissa olin vaatinut sen taukoamatonta soittamista.

Lahjakkuuksien taustalla oli myös tragedioita. Hakulinen ajautui kiistoihin Joutsenlaulun esitysoikeuksista ja uraa himmensi ajoittaiset tulehtuneet välit Yön jäsenten kanssa. Loirin elämä, urheilutaustastaan huolimatta, oli taistelua terveyshuolien ja kuluttavien elämäntapojen kanssa. Loiri myös menetti kaksi poikaansa ennenaikaisesti ja sen tuoma suru seurasi häntä loppuun saakka.

Suurien taiteilijoiden kuolemat ovat pysäyttäviä. Niihin sekoittuu muistoja, samaistumista, ihailua ja luopumista. Heidän uransa ovat osa kansallista muistia ja identiteettiä. Heidän asettamisensa jalustalle on ymmärrettävää. Sitä teen minäkin.

Mutta kenen elämä tai kuolema on lopulta merkityksellinen?

Jokaisen suurhenkilön, paistattelevien päivien jälkeen, on lähdettävä. Kuolema ei kysele oletko kuuluisa tai lahjakas, vaan se riisuu meidät jokaisen vuorollaan paljaaksi. Sen edessä olemme tasavertaisia.

Elämässä ei tarvitse olla suurmies tai -nainen. Riittää, kun kantaa tonttinsa sellaisena kuin se eteen tulee.

Lopulta sankareita ovat myös ne, jotka tekevät pieniä tekoja. He, joita emme näe telkkarissa, näyttämöllä tai konserteissa. Ihmisiä hyvinvointivaltiossa.

He ovat saattaneet kaivaa ojaa koko elämänsä tai palvella rautakaupassa. He ovat saattaneet huolehtia lapsista ja vanhuksista tai valmentaa urheiluseurassa. He ovat pitäneet kädestä kuolevaa omaistaan ja antaneet anteeksi.

He ovat suuria ja saattavat poistua onnellisina.

Pasi Kivisaari
kansanedustaja (kesk)
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Eparissa 17.8.2022

Puhe puoluekokouksessa

5 syyskuun, 2020

Hyvät keskustalaiset, vastuunkantajat, ystävät! Minun Suomeni on tähtitaivaan alla. Se

Sivistykseni rajat ovat maailmani rajat

1 syyskuun, 2020

Olen keskustalainen, koska puolue on arvoiltaan vakaa ja viisas. Keskustalaisuus

eduskustavaalit-teemat-pasi-kivisaari

Sitä kohti, mitä pelkää

12 elokuun, 2020

Suomen Keskustan puoluekokous järjestetään syyskuun alussa Oulussa. Olen asettunut Etelä-Pohjanmaan

Kun muut ovat ympäriltä häipyneet

1 elokuun, 2020

Oli heinäkuun 6. päivä. Ajelin kohti Niinisalon varuskuntaa. Takapenkillä oli

joukko-teloitus

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi

20 heinäkuun, 2020

Monilla vanhemmilla – minullakin – on ajatus siitä, että lapseni

eduskustavaalit-teemat-pasi-kivisaari

Minä kaipaan heitä

19 toukokuun, 2020

Suuri osa maailman ihmisistä elää rajoitettua elämää koronaviruspandemian vuoksi. Koronavirustartunnat

Kahden viikon tähden

6 toukokuun, 2020

Varhaiskasvatus ja perusopetus palaavat lähiopetukseen ja -kasvatukseen toukokuun puolessa välissä.

miten-vahan-minusta-jaa

Polvillaan

15 huhtikuun, 2020

Työllisyysasteen nosto ja julkisen talouden tasapaino ovat olleet hallitusten ykköstavoitteita

Ilman suuria suruja

31 maaliskuun, 2020

Koronaviruksen suurimmat haasteet nähdään terveydenhuollossa ja taloudessa. Samaan aikaan virus

Pitäkää minua ennen muuta ihmisenä

12 maaliskuun, 2020

Katselin ympärilleni. Pyörätuolissa istui mies – oikeastaan poika vielä. Hänen