Me käyttäydymme kuin aikaa olisi varastossa.
Ei ole.
Silti lykkäämme puhelua. Siirrämme anteeksipyynnön. Ajattelemme, että ehdimme matkustaa, rakastaa paremmin, olla rohkeampia. Elämme kuin elämä olisi luonnosversio, jonka voi myöhemmin kirjoittaa puhtaaksi.
Ei tule puhtaaksikirjoitettua versiota. Tämä on valmis kappale.
Kauneus katoaa. Peili muuttuu hiljalleen vieraaksi, silmien alle ilmestyy varjo, iho ei palaudu kuten ennen. Jokainen juonne on todiste eletystä. Rypyt ovat kuittimme siitä, että olemme olleet täällä.
Nuorena pelkäsimme, ettemme ole tarpeeksi. Vanhempana pelkäämme, ettemme ehdi tarpeeksi.
Ja silti suurin osa elämästä kuluu odottamiseen. Odotamme parempaa versiota itsestämme, parempaa aikaa olla täällä. Totuus on karu. Emme odota oikeaa hetkeä. Odotamme, että pelko menisi ohi.
Ei se mene.
Osa tekemättömistä teoista ei jää tekemättä siksi, ettemme ehtineet. Ne jäävät tekemättä, koska emme uskaltaneet. Emme uskaltaneet lähteä, jos olisimme epäonnistuneet. Emme uskaltaneet jäädä, jos se olisi vaatinut enemmän kuin mukavuutta.
Me puhumme rajallisuudesta kuin se olisi tragedia. Mutta todellinen tragedia on se, että elämme hiipien. Säästelemme itseämme kuin juhlapukua, jota ei koskaan tule tilaisuus käyttää.
Hukassa oleminen ei näy päällepäin. Se voi näyttää täsmällisyydeltä, suoriutumiselta, kalenterin täyttymiseltä. Ihminen voi hoitaa velvollisuutensa moitteettomasti ja silti kadottaa itsensä. Se on inhimillistä. Mutta jos ei pysähdy, siitä tulee elämäntapa.
Ja silti ilo on sitkeä.
Se ilmestyy arvaamatta. Saunan lauteilla. Siinä, kun joku nojaa olkapäähän. Viestissä, jonka luet. Ilo tulee keskeneräisyyteen.
Elämä ei ole suuria eleitä. Se on ärtymystä ja huolta, joka valvottaa. Se on sitä, että tietää oman hengityksen rytmin pimeässä. Se on arkinen ihme, joka ei huuda, mutta se jää.
Eräänä päivänä meitä ei ole. Joku muu istuu pöydän ääressä. Puhelimessa on viestejä, joihin emme enää vastaa. Kaappiimme jää vaatteita, joiden taskuissa on S-marketin kuitteja.
Se ei ole synkkä ajatus. Se on tarkentava.
Rajallisuus on reuna, joka antaa muodot. Ilman sitä mikään ei olisi tärkeää. Jos aikaa olisi loputtomasti, emme pitäisi kiirettä elää.
Ehkä elämän tarkoitus ei ole jättää suurta jälkeä maailmaan. Ehkä se on jättää lämpö yhteen ihmiseen.
Me emme ehdi kaikkea. Emme korjaa kaikkia virheitä. Mutta voimme lakata odottamasta parempaa hetkeä olla se ihminen, joka haluamme olla.
Aika ei ole vihollinen. Se on muistutus.
Pasi Kivisaari
Seinäjoen kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk)
julkaistu Eparissa
